Fitness Boxing ja seitsemän vuoden tauko
Kaivoin pitkästä aikaa esiin Nintendo Switchin ja käynnistin Fitness Boxing -pelin toissapäivänä. Edellisestä kerrasta oli ehtinyt kulua noin seitsemän vuotta, joten en oikein tiennyt mitä odottaa. Pelin oma mittari ilmoitti tällä kertaa fitness-iäksi 25 vuotta, mikä tuntui hieman optimistiselta, mutta kelpaa silti paremmin kuin 46.Kalibroin Joy-Conit ennen treeniä, ja tällä kertaa virhepainalluksia tuli vain yksi. Se auttoi yllättävän paljon rytmiin pääsemisessä.
Treeni itsessään muistutti nopeasti siitä, että taukoa on ollut. Nopeat kyykyt pistivät polvet hetkeksi “tulille”, ja suorissa lyönneissä huomasi selvästi käsivarsien lihakset, jotka joutuvat jarruttamaan liikkeen. Se oli itse asiassa ihan hyvä muistutus siitä, että liike ei ole pelkkää käsien heiluttamista, vaan koko keho osallistuu.
Hiki tuli erityisesti otsalle, mikä on yleensä merkki siitä että syke oikeasti nousee. Vaikka kyseessä on peli, treeni tuntui silti oikealta liikunnalta.
Seitsemän vuoden tauon jälkeen keho reagoi vähän kuin ruostunut robotti, joka pakotetaan yhtäkkiä parkouriin. Alku on väistämättä hieman kömpelöä. Toisaalta tärkeintä ei ole täydellinen suoritus vaan se, että treeni ylipäätään tapahtuu.
Moni suunnittelee liikuntaa enemmän kuin tekee sitä. Tällä kertaa tuli ainakin hikoiltua kunnolla.
Ihmiset kuvittelevat tekoälyn syntyvän laboratorioissa
Ihmiset kuvittelevat tekoälyn syntyvän laboratorioissa. Todellisuudessa se syntyy siitä, että joku Tampereella kuvaa vuoden 2015 Fifty Shades of Grey -leffalippua keskellä yötä samalla kun Dune 2 pyörii telkkarissa. 🤖
Freelancer-alustoilla kiertää jatkuvasti pieniä datankeruutehtäviä. Niissä pyydetään kuvaamaan kuponkeja, asiakaskortteja, viivakoodeja ja QR-koodeja. Tarkoitus ei ole keräillä nostalgisia muistoja kulutusyhteiskunnasta, vaan kouluttaa koneita.
Kun koneelle opetetaan lukemaan viivakoodeja, QR-koodeja tai kuitteja, se tarvitsee valtavan määrän esimerkkejä. Jokainen kuva on datapiste: hieman eri kulma, erilainen valo, vähän erilainen tausta.
Yhdessä kuvassa voi olla yllättävän paljon käyttökelpoista dataa. Jos kollaasissa näkyy kaksikymmentäkaksi korttia tai lippua, datasetin rakentajille se on oikeastaan pieni kultasuoni.
Tällaiset asiat ovat erityisen hyödyllisiä datankeruussa:
elokuvaliput
lahjakortit
kanta-asiakaskortit
QR-liput
Ne ovat dataset-kultaa. Ihmiset maksavat satoja miljoonia, jotta kone oppisi lukemaan sitä paperisuikaletta, jonka suomalainen tunkee takin taskuun ja unohtaa.
Hauska sivuvaikutus on se, että monet ihmiset huomaavat keränneensä vuosien varrella erikoista arkipäivän esineistöä. Vanhoja lippuja, kuponkeja, jäsenkortteja, lahjakortteja. Sellaista materiaalia, jota kutsutaan ephemeraksi: arkisia esineitä, joita ei alun perin tarkoitettu säilytettäviksi.
Useimmat ihmiset heittävät ne pois sekunnissa. Mutta joskus joku istuu olohuoneessa katsomassa science fiction -elokuvaa ja alkaa inventoida pahvikortteja kuin data-arkeologi.
Se kuulostaa absurdilta, mutta siinä on pieni totuuden siemen. Yllättävän suuri osa nykyisestä koneoppimisesta syntyy juuri tällaisesta hajautetusta työstä: ihmiset kuvaavat, luokittelevat ja merkitsevät arkisia asioita ympäri maailmaa.
Tulevaisuuden tekoäly ei siis rakennu pelkästään laboratorioissa. Se rakentuu myös olohuoneissa, keittiönpöydillä ja laatikoissa, joihin on unohtunut vuosien varrella kertyneitä pahvilappuja. 🤖
Faustilaisia diilejä ja lesbovampyyrienergiaa – viikonloppu kirjallisuuden ja tekoälyn välissä
On jotain huvittavaa siinä, että viikonlopun aikana voi tehdä kahta täysin eri asiaa: lukea synkkää goottilaista fantasiaa kuolemattomuudesta ja samalla kuvata vanhoja elokuvalippuja tekoälydatasettiin.
Toisaalta nämä kaksi maailmaa eivät ehkä olekaan niin kaukana toisistaan.
Natasha Siegelin As Many Souls as Stars (2025) on kirja, joka rakentuu klassisen mutta edelleen toimivan idean varaan: faustilainen sopimus. Ei kuitenkaan sellainen, jossa sielu myydään vallan tai tiedon vuoksi, vaan yritys paeta valmiiksi kirjoitettua elämää.
Tarina seuraa noitaa ja kuolematonta demonia, jotka sitoutuvat toisiinsa sopimuksella, joka kestää vuosisatoja. He kohtaavat toisensa eri elämissä, eri muodoissa, eri aikakausina. Jokainen kohtaaminen on sekä mahdollisuus että kirous.
Tunnelma tuo mieleen kaksi viime vuosien merkittävää fantasiateosta:
The Invisible Life of Addie LaRue – yksinäisyys, unohtaminen ja vapauden hinta
Bury Our Bones in the Midnight Soil – goottilainen nälkä, kapina ja vaarallinen rakkaus
Siegelin romaani liikkuu näiden välissä mutta lisää mukaan oman vahvan sävynsä: sapphic-romantiikan, jossa naisten välinen halu ei ole sivujuoni vaan koko tarinan sydän.
Vampyyrit, demonit ja muut kuolemattomat hahmot ovat kirjallisuudessa usein toimineet metaforana niille, jotka eivät mahdu yhteiskunnan normeihin. Tässä kirjassa sama teema on vahvasti läsnä. Rakkaus ei ole vain tunne, vaan kapina.
Yksi kirjan keskeisistä ajatuksista on roolien hylkääminen. Historiallisesti naisille on tarjottu kolme kohtaloa: avioliitto, traaginen kuolema tai näkymättömyys. Siegelin hahmot kieltäytyvät kaikista kolmesta. He valitsevat vapauden, vaikka se tarkoittaisi vuosisatojen yksinäisyyttä.
Kirjan sävy on melankolinen mutta koukuttava. Se on yhtä aikaa kaunis ja armoton. Hahmot tekevät moraalisesti kyseenalaisia valintoja, eikä tarina tarjoa helppoja vastauksia.
Jos yksi lause kiteyttää koko kirjan tunnelman, se on tämä:
“You could have as many souls as stars, my love, and all those lives would be as unhappy as the first.”
Se on rakkaustarina, mutta sellainen jossa rakkaus ja kärsimys ovat erottamattomia.
Kenelle tämä kirja sopii?
Jos pidit näistä:
The Invisible Life of Addie LaRue
Bury Our Bones in the Midnight Soil
…As Many Souls as Stars on hyvin todennäköisesti seuraava suosikkisi.
Se on goottilainen, romanttinen ja synkkä tarina identiteetistä, vapaudesta ja valinnoista. Ja ehkä juuri siksi se tuntuu ajankohtaiselta myös muuten oudolla tavalla.
Sillä samaan aikaan kun luemme tarinoita kuolemattomuudesta ja sieluista, jossain päin maailmaa ihmiset tekevät pieniä digitaalisia töitä: kuvaavat kuponkeja, elokuvalippuja ja viivakoodeja opettaakseen koneita lukemaan. Toinen maailma rakentaa myyttejä. Toinen rakentaa dataa.
Ja joskus ne molemmat mahtuvat samaan viikonloppuun. Kolmas teksti, joka myös toimii blogissa. Se yhdistää kolme asiaa jotka yleensä elävät eri planeetoilla:
-
kirjallisuuskritiikki
-
tekoälyn näkymätön mikroduuni
Aika hyvä konsepti blogille. Kirjoja + kulttuuria + outoja internet-töitä. Kroppani natisevana portaikkona, tai robotin ruosteisena parkourina se tuottaa ennalta koulutettua kielimalliarkkitehtuuria :)
Yllättävän moni lukisi, vaikka he eivät vielä tiedä sitä!
