Koiraihmiset jaksaa

Yhden kilometrin kävely väsyttää. Ja tänään vielä kahdesti – molemmat kerrat sateessa, joka ei edes kunnolla halunnut olla sadetta. Sellaista harmaata, joka jää ihon pintaan kuin syyllisyys. Toisella kierroksella jouduin kantamaan viimeiset sata metriä, koska tuli toinen koira vastaan. Tämä koira menee tilttiin kilpailusta, ei voi neuvotella. Näytin varmaan joltain koomiselta versiolta sankarista, läpimärkänä, henkeä haukkoen, sylissäni neuroottinen terrieri kuin taistelukentältä pelastettu lapsi. 
Kaveri laittoi viestiä Helsingistä. Oli nukkunut yön jonkun vanhuksen parvekkeella, ilmeisesti konkreettinen lähimmäisenrakkaus ei ole vielä kuollut. Hänellä ei ollut varaa lippuun kotiin. Lähetin kakskymppiä miettimättä. Hän kiitti.
Sain reissusta kuvan siitä Harry Potter -sillasta Skotlannissa. Siitä elokuvien. Se näyttää aavemaiselta, elokuvataika yrittää olla luontoa tai toisinpäin. En tiennyt mitä vastata. Tuijotin kuvaa liian pitkään ja mietin kylmää kiveä, junia, ja ehkä vähän putoamista.
Ja siis – tiedän että tämä on typerää – mutta tunnen jonkinlaista sääliä J.K. Rowlingin westie-koiria kohtaan. En häntä kohtaan. Pelkästään niitä koiria. Kaikki se viha varmaan leijuu ilmassa, ja ne ei edes tajua miksi. Ne vaan on, yrittää tulkita ihmisääntä. Koirat ansaitsee parempaa kuin miljardöörien sekavat maailmat.
Nyt oon kuiva, paitsi hiusten latvat. Mut väsymys jäi.

silta

kantamukset