Sen pituinen se satu

Äkillinen poissaolo minulta eli ajan peruutuspyyntöni vastaanottaneet. Bussirahaa en halua käyttää pienestä eläkkeestä siihen että käyn toisella puolella kaupunkia turhaan juttelee psykiatrisen hoitajan kanssa. Näitä jutteluhetkiä on liian usein. Olen liian lyhyessä hihnassa. Mieluummin menisin psykoterapiaan tai sosiaaliseen kuntoutukseen. Keppihevospajoillekin on vaikea päästä ja mt-potilaiden paraati kaupungilla, kun heitä viedään ryhmänä ties minnekkin, tuntuu liian… kognitiiviselta harhalta muka. Että ihmiset huomaa. Ei mun tarvitse stigmatisoida itseäni. Verorahoillanne käyn pakkoinjektiot ottamassa joka kuukausi. Tuhoaa mun terveyden jo muutenkin että kusipäiset ämmät huomauttelee ääneen. Ja twitterissä mua kutsutaan katkeraksi. Luonnonuskonnoista jauhavaksi, varmaan kun jumalattaren mainitsin.  Master of nothing.

En minä ole yksinäinen koska se on jotenkin ihailtavaa tai vahvuuden osoitus. Minulla ei ole ketään, koska luottamus tai kunnioitus menee helposti. Koska he välittää enemmän paskoista bändeistä, ja niiden melusta joka aiheutti mulle koko diagnoosin ja kaikki on sen suomalaisen bändin vika josta minulla oli muka merkityselämyksiä niiden lyriikoista. En tiedä kuka sellaisen väitteen keksi, ehkä se lääkäriopiskelija, mutta sanoin etten halua puhua siitä ja se jäi elää ikuisesti osana sitä ankeaa satua tietojärjestelmään ydinjätteeksi johon viitata aina  seuraavat 10 vuotta tai niin kauan kuin satun elää. Ei tätä elämäksi voi kutsua, kun sen on pilattu niin monelta taholta.

Hoitajille puhuminen. Todisteet esittää. Kaikki on myöhäistä enää. Ei minua kuunnella. Lisätty vain lääkkeitä, väitetty vaisuksi jos minulta on mennyt ääni kun yrittänyt puolustaa ”nettikirjoituksiani” joita silloin tulostettiin sormen paksuinen pino. ”Seisoisin vaikka päälläni”, ettei tarvitsisi olla millään osastoilla. Älä ikinä sano että äidinäidillä on skitsofrenia. Kun olet parikymppinen ja ne haluaa diagnosoida sulle sen puhjenneeksi. Et ole viettänyt normaalia elämää vaan valehtelet vain kaiken heidän mielestä. Ei ole totta että olet laihduttanut, vaikka painat 66kg ja vihdoin normaalipainossa eli fyysisesti parhaassa kunnossa ikinä. Ja haluat luottaa omaan psyykeen. Ei, sinä olet huonossa kunnossa. Olet sotkuinen, itkuinen, pakkolääkitty ihmisraunio vaikkei sinulle olla tehty pahaa. Murheenkryyni. Et väkivaltainen vaikka sinua pidellään kiinni ja rauhoittavia lihakseen ruiskulla. Kalterit ikkunoissa, et saa edes kuivatella suihkun jälkeen rauhassa ja pukea vaan omahoitaja tulee selittää jotain kun harjaat hiuksia ja yhtäkkiä häntä pelottaa harja sun kädessä. Vaikka olet alasti pyyhkeesi alla.

Väärinkäsityksiä ja tahallaan ymmärretty väärin. Tahallisesti lihoamista koska se on ainoa asia johon pystyt vaikuttaa. Vaikka lääkkeet sen tekee, että ruokahalu nousee. Et oikeasti pysty kapinoimaan. Et ole ihmisarvoinen. Sinulla on vain oikeus olla siellä. Tulla kohdelluksi siten ettet pääse pois järjestelmästä koskaan.

Ehkä kun olet saanut työkyvyttömyyseläkettä lähes parikymmentä vuotta, saat sen ”toistaiseksi” eli pysyvän. He uskovat jo että et pysty työtä tehdä vaan kaikki unelmat on romukopassa. Et voi hakea hoitajaksi, lentokonekorjaajaksi, edes mäkkäri ei ota sua työvuoroon. Toisaalta kävisit kyllä vartijasta koska kukaan ei ryppyile sulle. Kaikki ovat persereikiä jo muutenkin sua kohtaan olleet. Jäi mainitsematta se miten multa otettaisi lapsi pois jos synnyttäisin.