Teksti on nyt noin 1 800 sanaa, eikä ydinkohtia ole tiivistetty pois. Viimeistelen vielä muutaman lauseen niin, että siinä sanotaan suoraan myös käytännössä menetetyistä ihmisoikeuksista, rakenteellisesta korruptiosta ja siitä, ettei “kaikki psykologit” tarkoita vain muutamaa ikävää yksilöä.
Taustaksi: Työväenkirjallisuuden päivän ohjelma ja Vastapainon kirjaesittely.
Kenen valtaa tässä kumottiin?
Psykologian vallan kumous vai psykologian vallan laajennus?
Menin Työväenkirjallisuuden päivään kuuntelemaan puolen tunnin paneelia nimeltä Psykologian vallan kumous. Tapahtuma oli ilmainen, mutta onnistuin tietenkin silti käyttämään rahaa: ostin divarista Nirvanan CD-levyn ja X-Men-sarjakuvan. Paneeliin liittyvää kirjaa en ostanut.
Nyt levyllä soi Rape Me. En ollut sitä ostaessani edes varma, oliko kappale juuri tällä levyllä. Päivälle osui joka tapauksessa epämukavan sopiva soundtrack.
Olen psykiatriakriittinen ja psykologikriittinen. Se ei ole minulle poseerausta, mielipideleikkiä tai kiinnostava keskustelunaihe, vaan seurausta siitä, mitä olen itse elänyt.
Paneelin otsikko sai minut odottamaan keskustelua psykologian vallasta. Ei vain terapiakulttuurista, diagnoosipuheesta tai siitä, että yhteiskunnallisia ongelmia selitetään yksilön ominaisuuksilla, vaan siitä konkreettisesta vallasta, jota psykologialla ja psykiatrialla on ihmisiin. Kuka saa määritellä, mitä ihminen kokee? Kenen kertomusta pidetään totena? Milloin oma kokemus muutetaan oireeksi? Mitä ihmiselle jää tehtäväksi, jos ammattilaisen tulkinta hänestä painaa aina enemmän kuin hänen omat sanansa?
Odotin edes jonkinlaista vallan itsetutkiskelua ihmisiltä, jotka ovat tehneet muiden ihmisten sisäisen elämän tutkimisesta ammatin. Sen sijaan minusta tuntui, että psykologia ei ollut paneelissa vallankäytön kohde vaan edelleen se taho, jolle tarjottiin lisää yhteiskunnallista tehtävää ja merkitystä.
Minulta nousivat karvat pystyyn. Siinä hetkessä psykologit tuntuivat minusta puistattavalta ihmisluokalta. Hyi. Yök. Jaiks. Miten he kehtaavat puhua vallasta ja oireista ikään kuin se valta olisi jossakin heidän ulkopuolellaan?
Paneelissa puhuttiin yhteiskunnallisten ongelmien psykologisoinnista. Se on sinänsä tärkeä aihe. Ihmistä ei pitäisi lähettää hengitysharjoituksiin kestämään työpaikkaa, joka rikkoo hänet, eikä köyhyyttä, yksinäisyyttä tai turvattomuutta pitäisi nimetä yksilön puutteelliseksi resilienssiksi. Tästä olen jopa samaa mieltä.
Mutta keskustelu pysähtyi juuri ennen sitä kohtaa, joka koskee minua kaikkein kipeimmin: alan omaa valtaa potilaaseen ja asiakkaaseen. Psykologinen selitysmalli voidaan vaihtaa yksilökeskeisestä yhteisölliseksi ja diagnoosi korvata tapausjäsennyksellä, mutta jos ammattilainen saa edelleen määritellä ihmisen hänen puolestaan, valtasuhde ei katoa mihinkään.
Jos ongelman sanotaan ensin olevan minun pääni sisällä ja seuraavaksi yhteiskunnassa, mutta psykologi pitää molemmissa tapauksissa mikrofonin, kenen valtaa siinä on kumottu?
Kritiikki, joka päätyy laajentamaan omaa alaansa
Kirjan esittelyssä psykologiaa ei olla ajamassa pois yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisijan paikalta. Päinvastoin kysytään, kuinka psykologia voisi onnistua siinä nykyistä paremmin. Terapiayhteiskunnan tilalle hahmotellaan terapeuttista yhteiskuntaa.
Minun korviini se ei kuulosta psykologian vallan purkamiselta. Se kuulostaa sen reviirin laajentamiselta. Enää psykologi ei tulkitsisi vain yksilöä, vaan myös työelämää, yhteisöjä, politiikkaa, luontosuhdetta ja koko yhteiskuntaa. Psykologian julkisuuskuvaa halutaan monipuolistaa ja psykologeille löytää uusia yhteiskunnallisia rooleja. Alan ulkopuolelta esitetty kritiikki otetaan vastaan, käännetään alan sisäiseksi uudistumiseksi ja lopputuloksena psykologiaa tarvitaan entistä useammassa paikassa.
Se on minusta aika kätevä vallankumous vallankäyttäjälle.
Tässä kohtaa alan myös ajatella lompakkoa. Kun ihmisten pahoinvointi määritellään yhteiskunnalliseksi ongelmaksi, ratkaisu voi silti olla jälleen uusi hanke, asiantuntija, arvio, palvelu, koulutus tai yhteisöllinen toimintamalli. Joku korkeasti koulutettu saa siitä työn. Joku palveluntuottaja laskuttaa. Ihminen, jonka elämää käsitellään, saa ehkä uuden ajanvarauksen ja uuden paikan, johon hänen kuuluu mennä osoittamaan olevansa yhteistyökykyinen.
En väitä, ettei yhteiskunnallisissa rakenteissa olisi vikaa. Totta kai on. Väitän, että alan oman aseman laajentamista ei pidä naamioida vallasta luopumiseksi. Kun ammattikunta ehdottaa ratkaisuksi sitä, että juuri sen osaamista käytettäisiin yhteiskunnassa laajemmin, on lupa kysyä, kenen hyvinvointi ja kenen toimeentulo ehdotuksesta lopulta vahvistuvat.
En ostanut kirjaa. Tämä ei siis ole kirja-arvio vaan reaktio paneeliin, kirjan esittelyyn ja siihen, mitä minulle yleisössä välittyi. Minulle kirja näyttäytyi siinä hetkessä propagandana: alan ulkopuolelta tulleen kritiikin haltuunottona ja psykologian uudelleenbrändäyksenä. Liian lähelle osui yritys puhua minun elämästäni yhteiskunnallisena ongelmana niin, että ratkaisuksi tarjoutuu jälleen heidän ammattialansa — ja rahat päätyvät jälleen jonkun muun lompakkoon.
Kahdeksantoista vuotta muiden tulkittavana
Minä en tullut paneeliin teoriasta.
Olen elänyt 18 vuotta arviointien, hoidon ja kuntouttamisen piirissä. Olen ollut pari vuotta terapiassa. Olen kirjoittanut lähes joka päivä jo 13 vuoden ajan blogiini siitä, miten minua on kohdeltu. Olen yrittänyt puhua. Olen vastustanut. Olen yrittänyt selittää, että minä olen oman elämäni kokija enkä ammattilaisen harjoitustehtävä.
Olen tapellut vastaan turhaan.
Kerta toisensa jälkeen jonkun koulutetun ihmisen tulkinta minusta on painanut enemmän kuin se, mitä itse olen elämästäni kertonut. Jos olen eri mieltä, erimielisyys voidaan tulkita oireeksi. Jos suutun väärinkohtelusta, suuttumus todistaa, että minussa on jotakin vialla. Jos yritän puolustautua, puolustautumisesta tulee uusi havainto papereihin. Järjestelmä pystyy muuttamaan lähes kaiken itseään tukevaksi aineistoksi.
Se ei ole vain ikävä vuorovaikutuskokemus. Se on ihmisoikeuskysymys.
Jos minua ei pidetä luotettavana kertojana edes silloin, kun puhun omista kokemuksistani, kuinka voin puolustaa oikeuksiani? Miten voin korjata väärän tiedon? Miten voin kieltäytyä? Mitä suostumus merkitsee tilanteessa, jossa vastustamisesta voidaan tehdä lisätodiste hoidon tarpeesta?
Jos oikeuksieni käyttäminen riippuu siitä, uskotaanko kertomustani, ja järjestelmä on jo määritellyt minut epäluotettavaksi, minulla ei käytännössä ole ihmisoikeuksia. Minulla on niitä ehkä paperilla, mutta en pysty vetoamaan niihin.
Minulle on naurettu tilanteessa, jossa minua vietiin pakkohoitoon. Olen yhä järkyttynyt siitä, että ihminen voidaan asettaa niin täydellisesti muiden vallan alle ja samalla odottaa hänen myöhemmin kutsuvan tapahtunutta avuksi. Minua on stigmatisoitu ja työnnetty syrjään, ja syrjäytymisen seurauksia voidaan taas tarkastella uutena merkkinä siitä, että tarvitsen lisää samaa järjestelmää.
En väitä, että juuri paneelissa istuneet ihmiset olisivat tehneet minulle nämä asiat. Eivät ole. Mutta he puhuivat alasta, jonka käsitteillä, lausunnoilla ja arvioilla on ollut todellista valtaa elämääni. Siksi alan omaa valtaa koskevan kysymyksen puuttuminen ei tuntunut minusta pieneltä rajaukselta. Se tuntui koko olennaisen asian ohittamiselta.
Pystyn puhumaan kelle vain, jos minua kuunnellaan
Olin terapiassa pari vuotta, mutta terapia ei saanut minua vakuuttuneeksi siitä, että psykologilla olisi jokin erityinen pääsy minun sisimpääni. Pystyisin puhumaan melkein kenelle tahansa turvalliselle ihmiselle, joka kuuntelee eikä ala kirjoittaa kokemustani uusiksi. Paitsi sellaiselle, joka on jo päättänyt, etten kerro edes omista kokemuksistani luotettavasti.
Keskustelun arvo ei synny siitä, että vastapäätä istuvalla on oikea tutkinto. Se syntyy siitä, kohdellaanko minua ihmisenä, jonka puheella on merkitys. Luottamusta ei voi rakentaa niin, että minun pitäisi ensin hyväksyä ammattilaisen oikeus tietää minusta paremmin kuin minä itse.
Kun sanon, että kaikki psykologit kohtelevat potilaita väärin, tarkoitan sitä. En sillä väitä, että jokainen psykologi olisi yksityishenkilönä ilkeä tai nauttisi toisen kärsimyksestä. Tarkoitan, että ammattirooliin rakennettu suhde on väärä niin kauan kuin toinen saa määritellä ja toinen joutuu määriteltäväksi. Ystävällisyys ei itsessään poista valtaa. Hyvä tarkoitus ei poista sitä. Eikä edes yhteisöllinen sanasto poista sitä.
Psykologin pitäisi aktiivisesti luopua varmuudesta, jolla hän tulkitsee toista ihmistä. Hänen pitäisi hyväksyä mahdollisuus, että potilas tietää jotakin, mitä koulutus ei kerro, ja että ammattilainen voi olla väärässä. Minä en ole omassa elämässäni kokenut tämän toteutuvan. Siksi minulle ei riitä vakuutus siitä, että kyse on vain muutamista huonoista yksilöistä. Saman asetelman toistuminen 18 vuoden ajan näyttää järjestelmältä, ei poikkeukselta.
Jos psykologiasta vasta tulee tiede, miksi sillä on jo näin paljon valtaa?
Kirjassa sanottiin, että psykologiasta on tulossa tiede.
Ei muuten ole.
Tai kysytään ainakin näin: jos psykologiasta vasta nyt on tulossa tiede, millä perusteella sen tulkinnoille on annettu jo vuosikymmeniä valtaa ihmisten uskottavuuteen, hoitoon, toimeentuloon ja joskus vapauteen?
Minä en pidä tieteenä järjestelmää, jossa sama asia voidaan tulkita todisteeksi riippumatta siitä, miten ihminen toimii. Jos hyväksyn psykologin tulkinnan, hän oli oikeassa. Jos vastustan sitä, vastustus voidaan selittää puolustusmekanismiksi, sairaudentunnottomuudeksi tai oireeksi. Selitys voittaa aina. Sellaista väitettä ei voi osoittaa vääräksi, koska myös vastaväite nielaistaan sen sisään.
Tilastot, tutkimussanasto ja yliopistotutkinto eivät muuta toisen ihmisen subjektiivista tulkintaa automaattisesti objektiiviseksi tosiasiaksi. Minulle psykologia näyttäytyy liian usein uskomusjärjestelmänä, jolle on annettu tieteen auktoriteetti ja institutionaalinen valta.
Tiedän, etteivät psykologia, psykiatria ja lääketeollisuus ole sama asia. Psykologi ei ammattinsa perusteella määrää lääkkeitä, ja pakkohoidosta päätetään psykiatriassa. Potilaan elämässä nämä siistit ammatilliset rajat eivät kuitenkaan pidä järjestelmiä erillään. Psykologiset arviot, psykiatriset diagnoosit, lääkitys, kuntoutuspäätökset ja palvelut muodostavat saman ketjun, jonka kohteena ihminen on.
Lääkefirmojen lobbaus, taloudelliset sidokset ja medikalisaatiosta saatava hyöty eivät katoa sillä, että yksittäinen psykologi ei pidä kädessään reseptilehtiötä. Minun näkökulmastani koko järjestelmässä on liikaa rahaa, uria ja instituutioiden omaa jatkuvuutta sidottuna siihen, että ihmisistä löydetään hoidettavia puutteita.
Kun puhun korruptiosta, en tarkoita vain mahdollista rikollista lahjontaa. Tarkoitan myös rakenteellista korruptiota: järjestelmää, jossa alan rahoitus, työpaikat, arvovalta ja olemassaolon perustelut riippuvat siitä, että se saa määritellä yhä uusia ongelmia omalle toimialueelleen. Silloin neutraaliksi tiedoksi esitetty tulkinta voi samalla palvella tulkitsijan instituutiota ja toimeentuloa.
Lääkkeet voivat lamauttaa ihmisen. Minua ne ovat lamauttaneet. Koen, että aivoni on pilattu lääkkeillä. Halusin luottaa omaan ajatteluuni ja aivotoimintaani, mutta minulle opetettiin vuosien ajan, ettei omaan kokemukseeni voi luottaa. Minusta tuli sellaisten itsensätutkiskelijoiden uhri, jotka tekevät ammatikseen toisten ihmisten tutkimista ja kutsuvat omia tulkintojaan tiedoksi.
Yhteisöllisyys ei ole automaattisesti vapautta
Paneelissa ja kirjan esittelyssä yhteisöllisyys näyttäytyi vastauksena yksilökeskeisyydelle. Sana kuulostaa hyvältä. Minulla ei ole mitään vapaaehtoista yhteisöllisyyttä, ystävyyttä tai yhdessä tekemistä vastaan.
Mutta yhteisöllisyys voi olla myös kaunis sana säilytykselle.
Kuntoutukseksi voidaan kutsua sitä, että ihminen ohjataan pari kertaa viikossa neljäksi tunniksi johonkin yhteisölliseen keppihevospajaan tekemään työtä tai askartelemaan muiden ”hulluiksi” luokiteltujen kanssa. Veronmaksajat maksavat ja palveluntuottaja saa rahaa. Osallistuja ei saa palkkaa vaan päivärytmiä, seurantaa ja jälleen uuden ympäristön, jossa hänet erotetaan tavallisista ihmisistä kuntoutujaksi.
Sitten voidaan sanoa, että hän on saanut osallisuutta.
Jos haluaisin leikata tällaisesta toiminnasta, tekeekö se minusta persun? Ehkä jonkun mielestä. Minusta julkisen rahan puolustaminen ei tarkoita jokaisen yhteisölliseksi nimetyn palvelun puolustamista. Ihmiseltä leikkaaminen ja ihmisen ympärille rakennetusta palvelubisneksestä leikkaaminen eivät ole sama asia. Jos toiminta ei lisää vapautta, toimeentuloa, todellisia ihmissuhteita tai mahdollisuutta osallistua muuhun yhteiskuntaan, pitää voida kysyä, ketä varten sitä ylläpidetään.
”Merkityksellinen yhdessä tekeminen” ei ole merkityksellistä siksi, että ammattilainen on kirjoittanut sanat hankesuunnitelmaan. Ihminen ei tarvitse vain paikkaa, johon hänet voidaan sijoittaa. Hän tarvitsee oikeuden valita, kuulua tavalliseen yhteiskuntaan ja olla muutakin kuin palvelun käyttäjä.
Eläke ei ollut suuri lahja
Lopulta pääsin toistaiseksi eläkkeelle 18 vuoden arvioimisen, hoitamisen ja kuntouttamisen jälkeen. Sitä voidaan katsella suurena lahjana: järjestelmä sentään myönsi minulle toimeentulon ja luvan lakata yrittämästä täyttää sen vaatimuksia.
Minusta se ei tunnu lahjalta.
Se tuntuu siltä, että ensin ihmistä arvioidaan ja korjataan lähes kaksi vuosikymmentä, sitten hänet todetaan toistaiseksi työkyvyttömäksi ja lopputulosta tarjotaan avun onnistumisena. Missä välissä kysytään, mitä jatkuva arviointi, lääkitys, epäluottamus ja pakottaminen tekivät hänen toimintakyvylleen? Missä on vastuu siitä, jos hoito ei vain epäonnistunut vaan vahingoitti?
Minä olen yrittänyt kertoa tätä 13 vuoden ajan blogissani kuuroille korville. Kokemukseni ei saanut samanlaista asemaa kuin ammattilaisen kirjoittama lausunto. Minulla on yksi elämä ja siitä 18 vuotta on kulunut tämän koneiston määriteltävänä. Silti puolen tunnin paneelissa valta saattoi tarkoittaa jotakin abstraktia, jonka alan edustajat itse määrittelivät.
Miltä todellinen vallan kumous näyttäisi?
Todellinen psykologian vallan kumous ei olisi psykologian levittämistä uusiin yhteisöihin ja yhteiskunnallisiin tehtäviin. Se alkaisi siitä, että kokemuksen elänyt ihminen saa takaisin asemansa oman elämänsä ensisijaisena kertojana.
Se tarkoittaisi ainakin sitä, ettei erimielisyyttä muuteta oireeksi. Että ihminen saa nähdä ja korjata häntä koskevia tulkintoja. Että hoidosta kieltäytyminen ei itsessään todista hoidon tarvetta. Että pakkoa käytetään aidosti viimeisenä keinona ja sen käytöstä voidaan vaatia vastuuta. Että lääkkeiden haittoja ei vähätellä eikä ammattilaisen hyvää tarkoitusta pidetä todisteena hyvästä lopputuloksesta.
Se tarkoittaisi myös sitä, että kokemustietoa ei kutsuta mukaan koristeeksi vasta sen jälkeen, kun ammattilaiset ovat päättäneet kysymykset, sanat ja hyväksyttävät vastaukset. Jos minun elämästäni rakennetaan järjestelmiä, palveluita, tutkimusta ja työpaikkoja, minun ei pitäisi olla keskustelussa pelkkä tapaus, oire tai kohderyhmä.
En kaipaa uutta psykologista tapaa selittää minua. Kaipaan oikeutta tulla uskotuksi, oikeutta olla eri mieltä ja oikeutta elää ilman, että jokainen reaktioni voidaan ottaa ammattilaisen tulkinnan materiaaliksi.
Muuten vallankumous on vain vallan uudelleenbrändäys.
Enivei: Nirvana, X-Men ja Dragon Ball Z
En ostanut heidän kirjaansa. Ostin Nirvanaa ja X-Meniä.
Jossain kaiken tämän välissä minun piti myös selvittää yhdestä Dragon Ball Z -mangasta väitetty sensuroimaton kohta. Divarissa oli kaksikin ensimmäistä painosta, samanlaista vuoden 2006 osaa kuin minulla kotona. Minua oli käsketty vain googlettamaan, vaikka koko kysymys syntyi siitä, että joku näytti juuri yhtä niistä kirjoista.
Ehkä sensuroimaton manganruutu on lopulta helpompi löytää kuin vastaus siihen, missä auttaminen loppuu ja vallankäyttö alkaa. Kirjan painoksen voi tarkistaa. Kuvan voi panna vierekkäin toisen kuvan kanssa. Väite joko pitää paikkansa tai ei pidä.
Olisipa ihmisen kokemuksen kanssa yhtä helppoa. Olisipa mahdollista avata oikea sivu ja osoittaa: tässä. Näin minulle tehtiin. Tämä ei ollut oire. Tämä tapahtui.
Mutta olen kirjoittanut siitä 13 vuotta, eikä kukaan kuule.
#psykologienharhakäsitykset #psykologiaeioletiede #valta #korkeastikoulutetuttyöttömät #elämänkokemus #elämä2006 #turha #googlettaa