Julkista omaisuutta

Olen ilmeisesti julkista omaisuutta. Kun poistun asunnostani, täysin vieraat ihmiset saavat kommentoida kulkemistani, valvoa reittivalintojani, tarttua minuun ja tarjota erilaisia ruumiintoimintojaan lähietäisyydeltä.

Koskaan ei ole hyvä.

• Kun kävelen: Pitkään kävelin ratikan päätepysäkiltä kotiin sen noin kilometrin. Kerran joku lapsi kysyi, miksi kuljen siitä, kun olin ylittämässä tietä. En tiennyt, että naapurustossa toimii alaikäinen rajavartiolaitos.
• Kun menen bussilla: Sittemmin olen mennyt yhden pysäkin kotiin päin bussilla. Tänään kuski alkoi vittuilla ympäristöstä ja kysyi: “Sä menet tien yli bussilla?” Huusin takaisin, että olen tänään kävellyt jo niin paljon. Minulla on kuukausikortti, mutta ilmeisesti siihen kuuluu henkilökohtainen käyttörajoitus: bussilla saa matkustaa, paitsi silloin kun bussikuskin mielestä matka on väärän mittainen.
• Kun käytän kuukausikorttia: Joku toinen kommentoiva kuski on aiemmin väittänyt, etten käy keskustassa yhtään. Nyt kun minulla kerran on kuukausikortti ja käytän sitä, sekään ei käy. Pitäisikö kortin kanssa ajaa päivittäin keskustaan, mutta jäädä bussista pois juuri ennen kotipysäkkiä, jotta moraalinen tasapaino säilyy?
• Kun pyöräilijä ohittaa minut: Se saattaa pieraista. Tämä ei ollut metafora. Jalankulkijan ympäristövero peritään ilmeisesti kaasuna. Kun kerroin tästä, kuulen kuulemma ääniä.
• Kun joku istuu viereeni: Sen mummon hengitys haisee maidolta. Bussimatka muuttuu maitopohjaiseksi sensory horroriksi, jota en ollut tilannut.
• Kun liikun kävelysauvoilla: Minua on tartuttu käsivarresta ja kielletty menemästä rekkojen alle, vaikka olin jo pysähtynyt. Se oli oikeasti horror. Vieras ihminen päätti sekä koskea minuun että kohdella minua kuin olisin määrätietoisesti sauvakävelemässä raskaan liikenteen alle.

Eli kävellen saan pyöräilijän pierun, bussissa kuskin ympäristöoikeudenkäynnin, istuessa mummon maitohengityksen, kävelysauvoilla fyysisen intervention kuvitteelliseen rekkaitsemurhaan ja baarissa pienen muistutuksen siitä, että myös lantioni kuuluu yhteiskäyttöön — varsinkin kun olen lähtenyt hotellihuoneesta hakemaan mixeriä takin alla pelkässä yöpaidassa.

Am I a raving lunatic? Or just too unsexy to be yelled at?

Muutan kohta pois. Ehkä uudessa paikassa saan kulkea sata metriä ilman, että joku perustaa ympärilleni yhden ihmisen häpeälautakunnan. Tai sitten tämä on vain minun roolini maailmassa:

Horror party queen, julkista omaisuutta ja kaikkien yhteinen liikenneprojekti. 

Kun kerron hoidossa, miten mt-kuntoutujia kohdellaan: Puhun ”keppihevospajoista” eli kuntoutuspaikoista, joissa mt-potilaita kävelytetään ryhmänä kaupungilla kuin paraatia. Psykiatrien mukaan kyse on ennakkoluuloharhasta. Hoitoneuvottelussa vastaus on: ”Ei tuo ihan niinkään mene.” Minä kerron, mitä olen nähnyt ja kokenut; pöydän toisella puolella päätetään, että valehtelen. Julkista omaisuutta, mutta en oman tarinani luotettava silminnäkijä.