Se siitä kuolonteoriasta
Enää pari jaksoa.
"Everywhere I go, people look beautiful to me."
Anne Rice
Lestatia, Akashaa, Claudiaa ja Louis'ta. Kolmas tuotantokausi. Ihastuin niihin jo vähän teininä. Kirjoihin ja elokuviin. En ehkä koskaan ollut täysin kärryillä jokaisesta vuosisadasta, käänteestä tai siitä, kuka käänsi kenet.
Kaikki seksuaalinen menee minulta vähän ohi. Älyllisesti vampyyrit silti kiehtovat. Vaikka kyse olisi vain metaforasta, jota en edes halua ymmärtää loppuun asti.
Pitäisi ehkä tehdä jotain muuta kuin oleskella mustaa samettia esittävässä yömekossa ja syödä katkarapuja majoneesin kanssa leivän päällä.
Huuhdoin kaiken alas sitruunavedellä, koska tajusin etten taaskaan ollut juonut tarpeeksi. Huulia kirvelee vieläkin.
Huomisen pitäisi uutisten mukaan olla viileä. Parempi olla menemättä sortseissa asuntonäyttöön pajalta.
Tänään olen varmaan tehnyt muuton eteen vielä vähemmän kuin eilen. Aamulla pelaamista. Loppupäivä viihdettä.
Tiedän kyllä, mistä vampyyrimyytti osittain tulee. Elävältä hautaamisista. Siitä, että vanhoja hautoja avattaessa ihmiset luulivat kynsien kasvaneen, vaikka todellisuudessa iho oli vain vetäytynyt.
Ennen ihmiset olivat luuta ja nahkaa.
Nyt ne ovat verta, lihaa ja kemikaaleja.
Yksi puraisu ja olet vainaa.
Tuskaa. Hikeä. Kyyneleitä.
Hattaraa, haleja, pumpulia. Lupauksia. Surullisia katseita ikkunasta kaukaisuuteen.
Mitähän minä sisältäisin?
Huonoja äitejä. Lupauksia. Asioita, joita voi koskettaa ja jotka muuttuvat lopulta samanlaisiksi ongelmiksi säilyttää.
Tiputan kohta juomalasin syliini.
Ikuinen elämä voisi vain tipahtaa syliin kuin huutokaupassa.
Mutta se oli riparilla se.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
"Kiitos paljon, että otit aikaa lukeaksesi ja kommentoidaksesi kirjoitustani! Arvostaisin, jos voisit pitää kommenttisi ystävällisenä ja positiivisena. Kiitos myös, että tarkistat oikeinkirjoituksen ennen julkaisemista!"