Numeerisella arvoasteikollako opit ihmistä sit arvostelee

 Heräsin jostain painajaisesta, jossa en tunnistanut enää itseäni ihmiseksi captcha testissä, tai muuten erottanut enää nettimaailmaa todellisuudesta.

Kävin suihkussa. Se teki terää! En ole kunnolla pessyt hiuksia aikoihin. Alkoivat rasvoittua. Päivän teksti-tv uutiset luin ja niihin kommentoihin twitterissä jotakin kädet pystyyn, häntä koipienväliin, ja juosten kotiin nuolemaan haavoja -juttuja. En tiedä kukkoilee tuollaiset presidentit jotka hyppii pöydille ja- aloittelee sotia ja silleen ota vastuuta armeijansa, tekemistä kauheuksista. Vai kukkoilee siinä oman maan edut sekä medioiden aivopesu kansalle.

Noh, oli miten oli. Mulla on raikas olo. Viisi tuntia sain unta palloon. Melkein tuli toinen uneton yö. Viittaan tässä nyt siihen, että se todellisuus varmaan alkoi lipsua. Skrollasin liikaa tiktokkia ja aivot meni kuolioon melkein. Miten tästäkin parannutaan.

Pesen pyykkiä joka piti hoitaa jo viikko sitten. Olo on jokseenkin häiriytymätön kirjoittamiseen. Tämän viikon huonot: ei ollut varaa edes yhteen filosofiseen viinipulloon perjantaina. Tämän viikon hyvät kiitollisuudenaiheet: liittyy nekin varmaan siihen varallisuuteen, jota mulla ei ole.

Loin pari kuvaa tekoälyllä kun satuin törmäämään. Sain otsikkokuvan blogiin. Valkoisen yksisarvisen, jonka sarvi on myrkyllinen. Luin vähän illalla blogiani uudestaan, katselin mitä tunnisteet on syöneet. Sulautin itseeni takaisin tietoa suomeksi ja englanniksi. Mielenvirtani oli se sit mielenkiintoista sillisalaattia ja taannun tai mitä vittua mun yksikin kaveri mulle vittuilee, kun olen kertonut sille diagnoosini.

Psykologia ei ole tiede minun mielestäni, mutta psykiatriastahan olikin puhe. Mulla on addiktoituva persoonallisuus ja ihastun helposti niihin joiden kanssa viettää eniten aikaansa. Paitsi jos ne puhuu kaikkea hullua ja sekopäistä kuten se joka saneli mun diagnoosiin ja vihasin sitä. Lätty lätisisi 10 vuoden jälkeenkin jos näkisin sitä naisakkelia. Se viimeinen hoitoneuvottelu oli niin helvetin täys valhetta ja epämukavaa, subjektiivista hänen kertomusta omasta elämästään. Ettei hänellä ole aikaa työn ulkopuolella tehdä mitään tai ole lapsia. Liittyi minuun, miten?

Ei ole helppoa löytää ketään joka tietää etten ole terve, muttei välittäisi. Se nyt on ihan se minimi miehestä.

Asiaa löytyy ihan turhasta kun vain lähtee liikkeelle vierimään kiveä sydämeltä.

Pitäisi elää. Ei odottaa, että: maksumerkinnät häviää, pääsee TEAK työkokeiluun jonosta, voisi hakea viiden vuoden jälkeen uudestaan terapiaa, jne tehdä lisää turhaa. Tässä iässä enää oikein opiskellakaan. Kaikki on mennyt jo, ehkä menopaussin saa sit kokea joskus. Villit viiskymppiset. Hyi karsea. Pitää nyt välejä tässä vaiheessa. Napanuora on halkipois, äitini ei oikein ansaitse kilttejä lapsia.

Syön ehkä tähän tyhjyyteen, ettei mulle edes esimerkiksi, vastata kun laitan viestiä omille sisaruksille. Niiden omat elämät. Omani on siis tyhjää. Jää pesä tyhjäksi. Voi Mooses. Olen vanha. Liian vanha snäppää. Liian suosittu tinderiin. Liian huono ihminen, että miehet vaikka valehtelisi olevansa varattuja kun näkee mun ruman naaman. Mutta mietin joskus aiemmin, ettei naisten huonoihin persoonallisuudenpiirteisiin kohdisteta kiusaamista. Kun ei niihin hyviinkään kiinnitetä huomiota.

Mitä sitten on se huomiohuoraus jota en harrasta. Varmaan jotain sisäistä puhetta, mikä täyttää keittiönpöytäpsykologien päät.