/Tabermann
Myönsin. Käytin heidän termejään. Annoin heidän määritellä sen, mitä olin – tai mitä heidän mielestään olin. Vaikka olin vihainen, ei minua oikeastaan kiinnostanut tarpeeksi tapella siitä. Tai ehkä minulla ei ollut siihen aikaa, energiaa tai kieltä. Ja silti yhdistän niihin teksteihin edelleen paljon enemmän kuin mitä niissä oikeasti lukee.
Jälkikäteen tuntuu absurdilta ajatus, että tarkoitus oli jotenkin “korjata” minut. Lääkitä. Saada minut näkemään, miten väärässä olin. Siis mitä?
Yksi neuvo jäi erityisesti mieleen: “Hanki ajokortti, niin suhun luotettais.”
Ikään kuin luottamus olisi joku ajokorttiluokka.
Samaan aikaan tiesin itse jo silloin jotain olennaista: ympäristön paineesta huolimatta seksuaaliset jutut eivät kiinnostaneet. En vain osannut sanoittaa sitä. Ei ollut sanoja, ei ollut käsitteitä, ei ollut mitään valmista kehystä johon asettaa itseään. Neurokirjosta ei puhuttu. Ja koska en edes uskonut esimerkiksi skitsofreniaan, käytin sitä sanaa itsekin huolimattomasti, ymmärtämättä miten muut sen lukisivat.
Luulin, että ihmiset ymmärtäisivät, mitä tarkoitin. Että he lukisivat rivien välistä, tunnelmista, vihjeistä. Mutta he lukivat kirjaimellisesti. Ja pahantahtoisesti.
Se on ehkä tämän kaiken ydin.
Kirjoitin implisiittisesti. Vihjeillä, tunnelmilla, sivulauseilla.
He vastasivat kuin lukisivat kuulustelupöytäkirjaa.
Se on vähän kuin puhuisi runoa, ja toinen vastaisi rikosilmoituksella.
Ja silti, kaiken tämän keskellä, tein jotain mikä ei ollut virhe: yritin ymmärtää itseäni. Koko ajan.
Se ei ole merkki siitä, että olisi “väärässä”. Se on tapa käsitellä maailmaa, jos on herkkä, ehkä neurokirjolla, tai muuten vain vähän enemmän hereillä kuin ympäristö. Yksin, nuori ja vähän hukassa, kyllä – mutta silti aktiivisesti rakentamassa ymmärrystä itsestä.
Se nettipäiväkirja ei ollut ongelma. Se oli selviytymiskeino.
Kun painetta tulee tarpeeksi kauan, ihminen alkaa puhua muiden kieltä. Ei siksi, että olisi samaa mieltä, vaan koska:
- haluaa tulla ymmärretyksi
- haluaa tilanteen loppuvan
- ei jaksa jatkuvaa vastustamista
Se ei ole heikkoutta. Se on hermoston tapa säästää energiaa.
Se, miten minua luettiin, kertoo lopulta enemmän lukijoista kuin minusta.
Ja ehkä vielä enemmän siitä, miten huonosti erilaisuutta osataan kohdata silloin, kun sitä ei tunnisteta valmiiksi nimettynä ja paketoituna.
Minä en ollut väärässä. Minä olin keskeneräinen – ja yritin ymmärtää itseäni siinä missä muut yrittivät ymmärtää minua, kukin omilla tavoillaan.
Kaikki tavat eivät vain olleet yhtä reiluja. Olin niin naiivi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
"Kiitos paljon, että otit aikaa lukeaksesi ja kommentoidaksesi kirjoitustani! Arvostaisin, jos voisit pitää kommenttisi ystävällisenä ja positiivisena. Kiitos myös, että tarkistat oikeinkirjoituksen ennen julkaisemista!"