Kesti hetken ennen kuin löysin mistä aloitetaan uusi teksti. Ajattelin ensin että en pystyisi. Aurinko paistoi silmään, laitoin mörkö kestokassin roikkumaan ikkunasta. Siinä oli ennen kappaverholle pidikkeet kun viimeksi täällä asuin.
Söin pastaa ja pastakastiketta. Aamulla ei tehnyt mieli mitään mutta söin loput toffeet ja kaksi riviä suklaata. Äsken tein jauheesta suklaa smoottien. Hypin vähän hyppynarua ja tein jokusen kyykkyliikkeen. Yleensä en sitäkään vähää liiku. Laitoin kylkeen voltarengeeliä. Katsonut Netflixistä The Rain sarjaa kohta tuotantokauden. Kirjoitin yhden A4 kirjeen molemmille puolille itse suunnittelemalle ja tulostamalleni kirjepaperille ja kuorenkin leikkasin ja teippasin kopiopaperista. Katsellut paljon Facebookistakin niitä lyhyitä videoita ennen psykoterapiaa. Juteltiin vähän miten en kuulu mun perheeseen kun ne unohtaa kertoa mulle asioita ja loukkaavat enemmän kun aina vain toivat mulle tuliaisia vaikkei matkasta mulle mitään kerrotakaan. Ehkä mulla on oma elämä? Äidillä oli vielä loukkaavampi tapa sanoa että jättää mut omaan maailmaani.
Huomenna pitäisi saada tv. Taustamölyä. En jaksa kuunnella naapurinlasten kiikkumista keinussa kun se pitäisi öljytä. Pitäisi kävellä Prismallekin hakemaan ostokseni Calvin Klein Obsessed naisten parfyymi. Samalla löytää jokin äitienpäivälahja jonka laittaa postiin niin kuin olisi lähtenyt jo.
Mutta nii. Ei mulla tässä mitään hienoja tekstuaalisia uusia keinoja ole käyttää. Viisaita tai kauniita sanoja jotka resonoisi lukijoille vauvasta vaariin.