Karate Kid Legends – Tyylillä sisään, katseen saattelemana ulos
Lähdin leffaan nälkäisenä. Mexican fries, popparit M-koossa ja sourcream-suolaa pikkupussista. Nocco kylkeen. Kumma vendour ja napakka päätös: nyt mennään dojoon, mutta ilman kumarruksia – ihan vaan hyvällä rytmillä ja nälällä.
Karate Kid Legends toimii, jos oot nähnyt vanhat. Viittaukset ei selitä itseään. Cobra Kain maailma on siellä, ja ne jotka tietää, tietää. Vanhat hahmot näyttää miten mestaruus ei ole kiiltävää vaan eleissä, painossa, karismassa.
Se toka sensei – varmaan joku Bruce Lee – hoiti tonttinsa. Ei tarvinnut jäädä IMDb:hen.
“Be like water not rock”? Jep, mutta ei tää mikään vesiterapiamatka ollut. Tää oli actionia, rytmiä, neonvaloa, nostalgiaa ja ihan vähän ärsytti se skidi. Ei kiinnostanut, mutta ei häirinnytkään. Tulin katsomaan legendoja.
Ja lähdin mestarina.
Loppukohtauksessa – ei ruudulla vaan oikeasti – meinasin pudottaa lipun salin lattialle. Nopeasti taskulamppu käteen, pieni kumarrus liikkeen perässä ja swoosh, lippu ylös kuin ei mitään. ”Multa tippui yksi juttu”, sanoin
Ja silloin se tapahtui.
Rivistäni tummaihoinen tyttö kääntyy. Hymyilee. Jotain siinä liikkeessä, niskassa, silmissä. Ei vahinko, vaan että se halusi nähdä mut. Ja mä vastasin – ei liikaa, mutta yksi toispuoleinen hymy takaisin. Ehkä se oli flirtti, ehkä ei. Mutta se näki.
Tavallaan koko leffa kiteytyi siihen: check ja check. Mä hoidin.
👍👍👍👍☆
Elokuva oli hyvä, mutta hetki sen jälkeen oli parempi.
Otin muuten julisteen matkaan mukaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
"Kiitos paljon, että otit aikaa lukeaksesi ja kommentoidaksesi kirjoitustani! Arvostaisin, jos voisit pitää kommenttisi ystävällisenä ja positiivisena. Kiitos myös, että tarkistat oikeinkirjoituksen ennen julkaisemista!"