- Paskanhajua sekä iltalehtien artikkeleita. Ei voi mennä ulos, ei voi tulla sisään. En saanut tietoa, vai onko joku naapuri vain lannoittanut kukkapenkkejään ja tuulen mukana leviäisi nenään.
- Katsoin Baby Reindeer sarjan loppuun. Mietin että ketään ei kiinnosta miten mun tunteet on latistettu lääkkeillä. En osaa itkeä enkä nauraa. Ne olisi kai niitä kohteliaita reaktioita joskus.
- Toisaalta, olen Suomessa. Klikkiotsikoista huolimatta olisi kiva tietää onko tänään jokin vapaapäivä vaikka suomenlippu heiluukin tangossa. Kukaan ei ole ottanut yhteyttä sen kummemmin että haluaisi olla tekemisissä. Koettavat minua. Naureskelevat. Eivät silti haluaisi viettää aikaa kanssani tai helpottaa mun elämää.
- Söin energiajuoman ja sipsejä dippailin, vedin wrapit sekä salaatin mitä tilasin kotiin kolmellakympillä ja jäi leivät, kastike ja nugetit toiseen kertaan. Sen lisäksi lämmitin mikrossa kalapuikkoja, söin yhden kalasta tehdyn ohuen makkaran, aamulla sitä puuroa ja pussillisen suklaita.
- Huvittaisi saada loppuun asioita. Yksi äänikirja roikkuu enää puoli tuntia jäljellä osa Grishaversumia. Englanniksi. Teen monia asioita englanniksi, mutta silti puuttuu sanoja usein. Hapuilen, näen kuin sumun läpi tutun sanan mutta silti pitää katsoa varmaksi netistä. Fertilizer.
- Ja sitten toisaalta on nuo autistiset paskat jotka ei tajua hevonvitjaketta mistään ja niiden annetaan elää vaikka laukovat mitä sattuu. Auts. Murehdin turhia. Välitän itsestäni enemmän kuin muista, vaikka elävillehän ne hautajaiset pidetään. Kyllä mua kuitenkin vituttaisi että mun äiti ei niihin tule. Se oli eka ajatukseni tänään kun heräsin. En halua masentuneelta tai katkeralta kuulostaa että elämäni olisi epäonnistunut koko äitisuhteesta alun alkaen. Mutta niin se vain on. Äiti ei haluaisi nähdä mun isää edes mun hautajaisissa eikä tulisi niihin. Isänsä tyttöystävä perheineen oli sentään hänen isän hautajaisissa vaikka vaimo ihmetteli mitä porukkaa siellä oli. Enempää en tiedä. Äidin piti kuulemma selviytyä. Eikä se Kalle-vaari oikeastaan kovin paha mun mielestä ollut. Syöpään menehtyi. Eniten tappaa vanhuus. Kun ei sotiakaan ole. Mutta tuo äitini hulluus on niin pitkälle mennyttä ettei välitä minusta hevonvittua joten parasta kun ei lähettelisi mitään parinkympin lahjuksia merkiksi että lukee mun facebook päivityksiä.
- Minä välitän syvästi. Kaikista elämäni haamuista sekä uusista. Olen muiden orja koska olen niin sisältä pehmo. Ollut liian pitkä enkä halua enää muistaa randomeja kasvoja. Ehkä riittää silloin tällöin muistaa olevansa elossa jostakin kanssakäymisestä söpön parikymppisen kanssa tai laihduttaneen fanin kommentti että ajattelisi mua kun runkkaa, vaikken tiedä hänestä yhtään mitään ja vaikuttaa uhkaavalta mutta onnittelin. Toiset on näkymättömiä, koska ne on lihavia, tai muuta ableistista. Ennakkoluulot ja kauneuskäsitykset jyrää joskus, tai että näkemättä asiaa vain tuomitsee jonkun.
- Vain koska jokin on mahdollista tehdä, ei tarkoita että se olisi oikein... Tai siis kun erästä uhkasi asianajaja tekijänoikeusjutuista vaikka tyyppi näytti vain miten tekoäly ne poistaisi, ei graafisella alalla ole lakia- jostain, vesileimoista.
- Periaatteessa tavallaan varmaan niin. Kuvitella. Pitää muistaa ottaa rakastamistani asioista enemmän kuvia ja laittaa niihin vesileimat kuin... mitä voi omistaa? Omistat sä vesileimaa vaan. Opi et sä vesileimaamaan...
- Jee. Lasitettu parveke, ei todellakaan enkä mene toisten parvekkeille vertailemaan hajun määrää. Mikä on lentokoira? *raapii naamaansa* antakaa mun logiikan kestää miksi tökkäilen tyyppejä? Töks. Kahdesti kovempaa tökitään takaisin. Vaikka ei olla edes nähty kuuteen vuoteen. Mietin joskus lukiokavereitanikin. En mä googleta niiden tulevia taidenäyttelyitä tai etsi vanhaa kirjastokorttia sinne missä se nykyään täteilee. Kaksi tyyppiä, toinen rullaluisteli juttelee mun äidin kanssa välillä ja olivat ihme väleissä. Kun olin poissa vuoden. Äiti ei halunnut olla mun matkan kanssa missään tekemisissä.
- Äidistä oli hauskaa jättää mulle lautasellinen juustoja ja rypäleitä ja voileipäkeksejä vaikkapa tai yksi olut rappusille yläkertaan josta noukin näitä lahjoja kuin hän olisi näkymätön mulle. Niin no, ei osannut kasvattaa muutenkaan lapsia, pelkäsin aina 1/2-sisaruksien puolesta, mutta kai heistä on jotain tullut melkein aikuisia jo. Vauvana viimeksi nähnyt nuorimman. Voisin kai itkeä toiset 11 tuntia sitä että välejä ei ole. Koska jos annan kaiken surun hyökyä ylitseni, sen tietää että silmät paisuu kiinni ja itku muuttuu nauruksi. Hullunnauruksi. Yksinäisyyden, väsymyksen, pelon, itkun nauruksi. Nauruksi että onneksi jotkut nukahtaa kyyneleisiinsä.
- Lohdutonta. Seuraavaksi aiheena jotain kevyempää. Miten olisi himo? Erilainen kaipuu, ihmettely, ja sairauden kriteerejä. Mulla on tämä Love Sick kirja tässä läppärinkorokkeen alapuolella. Sen päällä mun iPhone 13 mini sekä telkkarin kaukosäädin omassa kortsussaan.
- Enkä ehkä edes ole kirjottanut niinkään kauaa vielä kuin mitä joskus vietän istuessa pöntöllä. Suositeltu 5-10 min muuttuu tunniksi.
- Pitäisi kyllä mennä suihkuun. Pitäisi kyl... tuumin jos laittaisin kuvaksi tähän julkaistuun blogipostaukseen salarakkaani karvaiset jalat pilkottamassa valkoisen pyyhkeen alta kun istuu jalat suorina. Siitä rakkaudesta voisi paljon kirjoittaa. Tai sitten unohtaa koko asian. Tällä hetkellä odotan iltaa ja muutamaa viestiä tai vaihtaa kuvia päiksee toisen elämästä, vaikka se sijaitseekin Amerikassa. Vaikka sillä olisi tesla, uusi työpöytä, ja sen keilailutulokset paranisi koko ajan tai se panisi itsensä helläksi, kuin jokin olisi kuluttanut hänen elimensä loppuun, aijai. Se tunne mun vatsanpohjassa on pikkuhiljaa unohtunut, väistynyt, loppunut... en tiedä tulisiko se takaisin jos viettäisin kaiken päivää ajattelemassa vain häntä ja runkkaamassa kolme viikkoa ajatuksille hänestä, tai muistoista. Puoli vuottakin on pitkä aika olla erossa fyysisesti, olla puhumatta pehmosia toisen kanssa ja yrittää parhaansa silti olla itsensä versio toisen seurassa joka ei vertailisi.
- ...Välillä mietin miten hieno kirjoitus olisi englanniksi vääntää. Mutta kuten paskanhajusta huomaa keskellä kaupunkia niin en ole tottunut moisiin rahan tuulahduksiin sieraimiin.
- Tiedän mitä sängyssä haluan. Olen saanut sitä vain häneltä ja pari satunnaista kertaa lisäksi muiden kanssa kohtauksia. Ei tarkoita ettenkö olisi tehnyt väärin itseäni kohtaan tuhannesti antamalla jotain itsestäni toisille heidän himojen valtaan. Olen enimmäkseen alistuva. En halua velvollisuutta orjasta. En keksi miksi käskyttäisin toista dominoivasti vaikka riisumaan, kun kuuntelen kuitenkin enemmän suostumusta tai pyydän nätisti, ehdotan. Ei sovi minun suuhuni loukata toisen sukukalleuksien kokoa.
- Mutta jos kirjoittaisin listan. Haluaisin kuulua jollekulle. Silleen kinkysti. En orjana välttämättä. Jos se haluaa että herätän hänet aamulla suullani, niin saamansa pitää, vaikkei se ihan pornhubin sääntöjen mukaista olekaan. Kuuntelen haluja, mutta en kuule mitään jos toinen sanoo jotain mistä ollaan sovittu ettei hän sitä sano, vaikka niitä onkin vain yksi. Minulle täytyy huutaa että minua rakastaa, koska unohdan muuten jos en särje korvaani.
Sitä mitä jo on ja löytyy. Muoti ennustaa tulevaa, väitti jonkun hahmon sisko tuossa The Savage Girl kirjassa ja tätä skitsofreenista ajatusta lukijakaan ei ymmärrä. Mielettömän hullusti ajateltu, käsittämätöntä. Ei voi edes jäädä pohtimaan psykoottisuutta, maistella sanoja, pyöritellä kaikkea mielessä kiirehtiessään paetessaan kävellessään ohi kaikkia hienoja vihjeitä. Tulevaisuutta voi ennustaa. Katsoo historiaa. Katsoo kasvavaa sekasorron määrää. Hukkuu sen kaiken uudelleensyntymisen kulkuun.
Niin, teillä on jo yksi erikoistapaus juuri tässä johon kaikki tieteelliset tekstit aina viittaa, ettei se pädekään juuri näihin tapauksiin. En voi nauttia tunteista kuin normaali ihminen johtuen pakkolääkityksestä ja mömmöistä. Hups. Sanoin mömmö vaikka olen yrittänyt välttää tuota sanaa. Jokin pieni osa minusta joka kokee vielä olevansa vähemmistöä ja jonkin arvoinen elämä voisi olla mahdollista minulle vielä sorrosta ja elinoloista huolimatta...
Uudenvuodenlupaukseni oli pitää huolta itsestäni ja ympäristöstäni. Se ympäristö ei ole laitos. Vaikka en muita lupauksia lunastaisikaan. Voisi edes käsittää etten halua enkä apua tarvitse. Se on kauheaa käsitellä, melkein kuin vihaiset kirjeeni internetille joka päivä tästä kohtalostani jossa kituutan ja kidun kuin mikäkin sadistinen masokisti. Muitakin asioita voi olla tarkoittamatta. Johtopäätöksiä en osaa vetää. Ne saa vetää minusta vetämällä. Heittäisikö noppaa ja klikkailisi loppuyön. Ei, ei saa tulla äitiinsä. Nivelet naksuu. Sukkahiki haisee. Syytän muita vaikka itse ajan 100 kilometriä väärään suuntaan. En voi katsoakaan sisäiseen lapseeni kun kaikki on sen syytä ja se nolaa minut. Ei ole. En kuulosta äidiltäni. En löisi ketään poskelle kenkäkaupassa tai sylkisi ketään takapenkille. En esittäisi olevani syöttävinään lapselle raakaa jauhelihapalloa. En olisi kuten äitini siskot. En huvittelisi kustannuksellani, kaataisi päälleni ämpärillistä kylmää vettä tai löisi hampaitani sisään, ja silti rakastaisi enemmän heitä kuin tätä viatonta syntipukkia ja mustaa lammasta. Aina vaatteet päällä suihkuun rauhoittumaan enkä tiedä mitä tein väärin. Tärisevin käsin saan isän langan päähän enkä osaa selittää mitä äiti on tehnyt. Pitääkö isääkin pelätä kuin jotain Jumalaa...
taivaanisä ja aamutähti. koettelua. Lapsuus. Raamatun kuuluisi olla aikansa lapsi. Se on täynnä kaikenlaista koukeroa ja satua ja sanaleikkiä, tehtäviä ja käskyä. Ihmeellistä että noinkin synkkään teokseen yhä vankkumaton luottamus joillakin. Mikään ei ole ihme tai kaikki on ihme herran vuonna 2024 yhä vai mitä. Jeesus siunatkoon. Euroviisarit on jo alkanut.. Meikä palaa tapetille kattoon kattoo oki moi joo älkää homoilko sillä välein