joo pumpatkaa ne katakombit täytee

make out paita Londonista

 Lähestyn neljääkymppiä enkä muista koskaan että mun äiti olisi ollut mun unessa millään tapaa. Varmaan 20 vuotta sitten kerran joo. Mutta että sellaisen rakastavan aikuisen puuttuva hahmo sitten. Tänään näin unta mun toisista porukoista. Autoin toista järjestelemään tilaa jollekkin ehostimelle (?) ja toinen taas paistoi jotain vähän itsetehdyllä levyllä, mutta se ranu oli liian suolaista enkä kehdannut sitä mainita. Heräsin siis kerran välissä ja näin vielä unta toisestakin. Yleensä seikkaillaan autolla jossain Englannin saaristossa josta ne on tulossa mua hakee mutta harvemmin sitäkään. Turvalliset hahmot mun elämässä enemmän kuin mutseroinen.

Terapiassa loppui toistuvat painajaiset joissa pakkasin ties mitä mitä mielikuvituksellimmista tavaroista lakanoihin kauheassa kiireessä johonkin laivaan, lentokoneeseen tms. junaan... Sain käsiteltyä että olen muuttanut paljon. Joku niinku sen validifioi mulle, acknowledged, heard.

Meen illalla sinne standuppiin maailman hauskinta katsomaan neljättä vuotta peräkkäin. Se on varmaan taas joku 3/5 enkä naura vedet silmissä. Mutta en osaa käydä standupissa niin pitää harjoitella. Nauraminen on jotenkin hankalaa. Eikä edes omasta mielestä, vaan lääkkeiden takia ja sen miten kukaan ei ole mua kuunnellut... En vaan saa olla sekunnin murto-osaksikaan huvittunut. Mielihyvähormonit ei salli kun on SSRI lääkitys. Tai mitkälie antipsykootikot vaikuttaa elämässä niin vahvasti että olen tehnyt huumorista panssarin. En ihan sillä tavalla kuin vaikka se laulaja joka käytti huumorin takaovea ja pierulla oli sielu ja mitä kaikkea. Ei huvita sellainen.

Oon lihonut takaisin ehkä kilon tai puoli kun eilen kävin siinä buffetissa ja yöllä söin pastaa. Sekin vielä. On se silti alhaisempi kuin mitä se on ollut. Ei vain saa lähteä liukumaan. Tai no, kapuaa ylöspäin. Miten sitä nyt ottaa. Ruoka liukumaan kurkusta alas ja numerot vaa'alla nousee. Piti se persekin saada pumppiin. Minttiin.