Liikku liikku liikuntai

 Puhkin ja ähkin hikikarpaloita valuen punaisena ja jalanpohjat tunnottomina nipistellen. Eikä se ollut kuin alle kilometri lähimmälle kentälle. Kaaduin jäällä kaksi kertaa, mutta syynä ei ollut taidot. Jää ja luistimet oli vähän huonot. Yksi kaatuminen oli hupaisa kun pyörin ympyrää ja tein kaikki tietämäni hidastusliikkeet. Olin silti tietoinen koko ajan luistimen teristä. Pakko tehdä lasku ennen kuin satutin enempää. Menin kerran ympäri sitä soikeaa rataa. Lopussa alkoi voimat hiipua. Laitoin äidille viestiä. ”Oon kuollut” ja selitin tilanteen. Sen luo oli lyhyempi matka. Tuli vastaan. Sain teetä ja verensokeri karkin imeskeltäväksi sekä lämpimän lohivoileivän juustolla ja kurkulla johon pyysin sitruunaa. Oli huono olo. Sain puhtaan paidankin mikä ei ollut kylmänhikinen. Kuka nyt äitinsä pieruissa ja vanhan viinan hajussa viihtyisi kauaa. Peppu märkänä. Saattoi mut kotiin. Kävin suihkussa. Lushin aussie outback saippua virkisti. Soitti päässeensä takaisin kotiin eli kaikki hyvin. Paitsi ehkä tämä voimattomuus. Mistä sain idean lähteä? Minä joka välttelen roskien viemistä ulos. Ehkä kun yksi entinen Daddy sanoi kävelleensä 18 kilometriä toivuttuaan flunssasta koska vaan halusi. En tiedä auttaisiko mitään makuulle meno. Pitää toki mennä nukkumaan. Untakin saa paremmin. Mutta ei helvetti tätä hätäisyyttä. Löysin kolme vanhaa talvitakkia kaapista. Hain varastosta toiset luistimet. Aiemmin päivällä oli välikuolema kun yksi tyyppi lähti mun luota. Syönyt kinkkuvoileipää ja suklaalevyn ja aamupalaksi proteiinijuoman. Jos oon lihonut huomenna ja paikat on kipeet kohta en ihmettelisi. Vaikka aerobista tämä on. Fermentoituisin mieluummin alkumudista uudemman kerran.