Welcome

Welcome
Olen 29-vuotias bloggari Tampereelta. Päivittäin tulee tekstiä. Adsense tilini on hylätty joten mainoksia mun google sisällöissä ei ole.

seuraajia

widgety

28.6.13

Kuka odottaa minulta aitoja, omia mielipiteitäni? Tuskin kukaan

Tuli kasattua toi lipasto vai miksi Apteekkarin hyllyksi ne sitä sanoikaan. Ainoa ongelma on henkinen että saan piilotettua tavaroitani pois katseelta. 

Mä en ajattele rutiininomaisesti ruokaa ja liikuntaa. Katson kokkausohjelmia vaikka mulle tulee paha olo. Katson hikoilevia Suurin pudottaja kilpailijoita. En istu jos voin seistä. Nuudeleita syön kerran viikossa ehkä? Teen marjoista ja proteiinijauhosta vaahtoa. Syön joka päivä jogurtin aamupalaksi, ennen söin myös puuroa mutta tarvii aloittaa sekin taas koska liian suuri nälkä ehtii tulla. 
Mutta tällä tavoin estän vain sitä, etten yhtäkkiä liho. Sillä tapauksia jolloin ruokaa on tarjolla, tulee ihan varmasti. 

Yritän polttaa jottei tulisi himoja ruokaan ainakaan. Tai no ei se enää yrittämistä ole?

Yritän olla oma kunto-ohjaajani että toistaisin samaa liikettä koko ajan mutta pakko päästä pois kuntopyörältä, koska tulee pelko. Osaan syömisen paremmin. Toki pelkään syödä ja että oksennan taas tai että on pakko pitää ruoka sisällä. 

Joskus tein joka päivä puoli tuntia samaa 18 harjoituksen liikkumista ja en syönyt yhtään mitään herkkuja jolloin tietyn ajan määriä merkkauksia että olin tehnyt asettamani tavoitteet, niin ostin jonkun sarjakuvakirjan tms ja onnistuin 10kg pudottaa hyvissä ajoin uudesta vuodesta lukion alkuun ihan huomaamatta. 
En vain pystyisi siihen. Mulla ei ole ketään jota rakastaa tai mitä odottaa elämältä. Edes alitajuisesti en odota että voisin olla parempi pienellä panostamisella fyysiseen kuntoon. Mun unelmat murskasi se psykologi joka sanoi ettei ole ihan totta, kaikki se mihin tavoittelin ja missä olin onnistunut siihen mennessä. 
Unelmien sijaan keskitin itseeni ja vain perustarpeilla oli mitään väliä. Syöminen varmaan täytti sitä aukkoa minkä liikunta oli parantanut. En usko silti että olisin nauttinut ruoasta tai syömisestä koska hotkin vain napaani ja halusin ensimmäisenä pois ruokapöydästä. Ei minulla ole nytkään toimivaa ruokapöytää enkä haluaisi tulla syötyä sen ääressä. 
Pelkään ruokaa kamalasti. Kaupasta en haluaisi ostaa mitään. Sorrun tuttuihin ruoka-aineisiin ja takerrun muistoihin. En ole pitänyt äitini ruoista enkä valmisruoista tai ainakaan uudelleenlämmitetystä. En ole ikinä ostanut roiskeläppä pitsaa.
Söin kuumaa ruokaa kuntoutuskodissa joka kerta niin nopeasti että vesi valui silmistä ja kitalaki kuoriutui toistuvasti pois. Muistan kamalat ranskalaiset joita kukaan ei jaksanut ikinä kuumentaa rapeiksi asti. Silti kauhoin niitä suuhun kaksin käsin ja etsin aina kuiva-ainekaapeista syömistä. Äidin luona aloin tarkistella kaappeja jos olisi piilotettu karkkeja. Omilla rahoilla en ostanut yleensä karkkia tai jos kävin kaupassa niin ostin vain karkkihyllystä. 
Syömisnopeuteni on joko rauhoittunut tai en enää huomaa sitä. Tärkeintä on se ihme että olen saanut päivän ruoat jo syötyä ja ehkä jopa ajoissa. 
Syön kai itseni aiemmin hautaan mutta jos äkkikuolema on listalla ensimmäinen sivuvaikutuksista lääkkeistäni niin mitä voin odottaa? Odottaisin ehkä että joku välittäisi? Ei haukkuisi laiskaksi?

Ei mulla ole aikaa liikkua kun maailmalla on kiire hankkiutua eroon minusta. 

No comments:

Post a Comment