18.6.13

Jotain hukassa? Marmorikuulan kokoiset aivosi kenties

Olen menemättä tänään kaupungille. En halua taas istua koneella, tuijottaa facebookin laitoja ja syödä ja vaihtaa muutaman hymyn, kenties. Eilen sorruin tekemään lindströminpihvejä ja nuudeleita illalliseksi ja sekin oli liikaa. Hotkin mitä paremmalta maistui, jotta olisin maistanut mitään vähemmän. Täysi olo eli huono olo tuli siitä. Vaikka mistä muualta minä proteiineja olisin saanut. Tai sitten sima turvotti mahaa. Puoli kiloa enemmän näytti vaa'alla kuin eilen. Kai se tänään vielä lähtee (tai sitten ei).
Mutta mitä sitten teen muuta kuin kävelen edestakaisin asunnossani. En pysty oikein keskittymään mihinkään, tai ainakaan en ole päättänyt että niin alkaisin tehdä. Oli se sitten lippujen tulostaminen tai takkuava elokuva tai muotilehti tai tatuointikirja, niin en pysty tekemään sitä loppuun, lukea tai laittaa johtoja paikoilleen tai...
Olen ehkä vähän pakkomielteinen jo tuosta mitä minulle kommentoidaan joka välissä. En ole enää niin pahoinvointinen ja ettei ruoka mene alas, pikemminkin se nimittely on mennyt jo niin äärimmäisyyksiin että ei enää ole mitään väliä?
Ei kai sitä muita ole hereillä kuin minä. Tulin blogiin ja katsoin että tänään 0 kävijää ja eilen yli tuhat. Ei ole mukavaa, että joku saa nukuttua. Tai no, olishan ne toki yön toki kommentoimassa juttujani ja niiden tekstit muuttuisi psykoottisemmiksi.
Ei ole järkeä koittaa vetää mua niiden omalle tasolle. Mutta milloinkas ihmisten järki niitä soimaisi kun ne yrittää mun elämää pilata.
Olen polttimessa polttanut kynttilää ja siinä on se lautanen eteeriselle öljyllle ja tipalle vettä, niin greippiä, se kuulema laihduttaa. En sitten tiedä. Kai jos sitä ei syö, niin voi laihtuakin sillä.
Vittu mulla on kaikki wii pelit liikuntaan, trampoliini, painot, kahvakuula, hyppynaru, harjoitus DVD:t, rannepainot, kaikki mahdollinen kuntopyörästä lähtien ja silti niitä pitäisi käyttää. En vain uskalla. En mä saanut tehdä mitään sairaalassakaan tai kuntoutuskodissa 2009-2012 vuosina. Hyvä jos pari kertaa pääsi uimaan sinä aikana 25 minuutiksi uimahalliin tai kerran viikossa kuntopyörälle kymmeneksi minuutiksi. Jos lähti ulos, siellä satoi tai oli liukasta tai oikeastaan trampoliinikin oli yhdessä paikassa mutta ei siitä juuri paikat tulleet kipeiksi. Loput oli sitä ruokailua ja ajantappamista. Käytävän varressa jonka mittasin noin 100 askeleen pituiseksi. Niin ja miksikö olin siellä? Rangaistukseksi. En kokenut olevani hullu sitten missään vaiheessa. Kaikki ne lääkkeet ja se tekemättömyys ja se viha sitä psykologia kohtaan, joka halusi puhua ihan oudoista asioista ja haukkui joka välissä. Mistä minä sellaista olen ansainnut. Äidinkin juttuja kestää jos siihen on tottunut, mutta että ammatti-ihminen puhuu tieteen tekemisestä niin hyi vittu. Väittää ettei ole totta että menin uimaan 100 radallista viikossa, kävin kuntosalilla aamusta heti ja kävelin Ylöjärvi-Tampere ja olin työkokeiluissa. Puuttui heti siihen että hänen työhönsä verrattuna minä en ollut tehnyt mitään ja että ei hänellä olisi aikaa mihinkään. Siis mitä vittua, hänellä ei ole lapsia? Miten se minuun liittyy. Saatanan paskoja ihmisiä ne lekurit. Vihaan kyllä. Ja mistä se tiesi muka etten ollut ottanut lääkkeitä kun pääsin pois hetkeksi sieltä lopulta. Toki löysin joitakin jotka oli unohtanut ottaa mutta muuten en edes tietäisi mitä vitun paskaa niillä oikein oli pumpata mut täyteen. Siis mulla ei ole koskaan ollut mitään näkyjä tai kuuloharhoja niin siinä vittu kiva sitten kun muut saa jotain kuolaus-jäykkyys-kohtauksia tai puhuu nukkuneensa viikon putkeen tai jokin mania päällä.
En ole kyl aiemmin puhunut näistä sairaala-ajoista. Toisaalta siellä oli jotain nuoria naisia hetken rauhoittumassa. Miksi minä olin siellä yöi 4kk. Se on vitun hyvä aika saada toisen elämä raiteiltaan.
Ja sitten diagnoosi oli kirjoitettu jo valmiiksi (siis tämä sairasolo aika) ennen kuin olin edes mitään tappouhkauksia laittanut tai muutakaan epämääräistä kirjoittanut. Kaikki oli jo valmiina minun edessäni. Se oli vähän kuin nukahtamista painajaiseen, ei sitä tiedosta että tulee näkemään painajaista, mutta sekin on valmistautumista tosielämään ja ei nukahtamiselle voi mitään. Varsinkin jos perseeseen tuikataan piikkejä koska on juuri tullut suihkusta ja viittilöi hiusharjalla hoitajalle ettei tulisi lähemmäksi - kun on vaihtamassa vaatteita - ja joutuu eristyskoppiin. Ei mitään vitun järkeä kohdella minua noin. Tietysti mä syytän niitä enkä itseäni. Miksi minä muka nauttisin ruoasta=? En minä sitä tarjoile, tee, hae, tai erityisemmin mitenkään kohdista siihen muuta kuin pettymystäni ihmisiin. Toki sain pienenä pyytää äidiltä mitä ruokaa tai mitä pepsiä ja suklaata ja juustosämpylöitä halusin, kun en suostunut sen ruokia syömään- oikeastaan jos kesällä päivässä kasvavana nuorena syö vain juustosämpylöitä muutaman, niin ei siinä lihomaankaan pääse.
No eipä kai kukaan ymmärrä kirjoituksieni vakavuutta. Saisin dissosiaatiohäiriön jo pelkästään jos joutuisin samaan sänkyyn yhdenkin psykologin kanssa.
Alkaa pikkuhiljaa tulla nälkä kait. Tai mitä onkaan, kyllä aamulla melkein saisi jotakin energiaa jostakin saada. Ei me olla aurinkoja ja polteta omia kaasuja. Omavaraisia olla.
Kävin veskissä ja mulla on menkat vaikka eilen aloitin uuden laatan e-pillereitä. Voisi periaatteessa selittää tämän turvotuksenkin. Syö mitä sattuu ja niin edelleen. Hienoa en olekaan ainut nainen täällä... eikun.

No comments:

Post a Comment

Mietin jotain seinälle julisteeksi tulostettavaa

Piirtelin taas. Olen jossain blogissani jostain ajatuksen vinhasta lennosta tai syystä sanonut Willendorfin naista wernicken patsaaksi ta...